Blogini on pitkään elänyt hiljaisuudessa. Se on kulkenut mielessä mukana, useina alkuina, jotka sitten kuitenkin jäävät kesken. Koska en löydä oikeita sanoja, jotta sanoisin ”oikein”. Että blogini olisi ”oikeanlainen”.
Mutta tänään. Tänään tahdon kirjoittaa oikeanlaisuudesta tai oikeastaan toisten antamista sanoista, jotka alkavat määrittää meitä.
Kuka määrittelee oikeanlaisuuden?
Meillä on mielikuvia jokaisella siitä, miten pitäisi olla ja elää. Ja usein oletamme, että se oma näkemys on se totuus.
Kuinka helposti vedämme toisen ihmisen ymmärryksen sanoillamme romukoppaan, kun vetoamme aikuisuuteen ja järkeen. ”Kyllä jokaisen aikuisen pitäisi tajuta, että…” ”Oikeasti on niin, että…” ”Ei noin voi ajatella…” jne.
Näillä sanoilla tai ajatuksilla ohitamme toisen. Mutta ohittamalla toisen, emme kasva itsekään.
Ohittamalla toisen, emme kasva itsekään.
Sillä kasvu syntyy ymmärryksen kautta ja ymmärrys pysähtymisessä.
Olemme peilejä toisillemme, mutta kukaan meistä ei omista totuutta.
Usein me peilit heijastamme omaa vaativuuttamme toisiimme. Onko vaativuus sitä, että ei kelpaa itselleen?
Ja kun vaadimme itseltämme jotakin tai jonkinlaista olemista, niin kenen määritelmää ”oikeanlaisuudesta” pyrimme täyttämään?
Onko se määritelmä sittenkään se hyvä juuri minulle?
Minuutta ei saa talloa
Toki meillä on vastuita ja velvollisuuksia. Kaikki tekemisemme tai tekemättä jättämisemme eivät ole hyväksi, valintamme voivat saada aikaan paljon kipua ja tuhoa.
Kasvun mahdollisuuksia silti on niissäkin.
”Oikeassaolemisen” sijaan tarvitsemme rakkautta, välittämistä, ohjaamista ja tukemista. Anteeksi antamista. Armollisuutta. Toki myös rajoja ja vastuunottamista.
Ihmisyys ei ole helppo laji.
Osaisipa elää niin, ettei tukahduttaisi omaa eikä toisten minuutta.
Niin, että voisi vapaasti antaa tilaa itselleen ja toisille olla ja kasvaa.
Niin ettei kitkisi pois erilaista kauneutta eikä yrittäisi talloa toisen polkua sileämmäksi.
Eikä kulkisi omia polkujaan väärän mallisissa kengissä.
Sanojen takana
Ajatuksemme ”oikeanlaisuudesta” kietoutuu sanoihimme. Sanoilla merkitsemme ja määrittelemme, leimaamme, toisia ihmisiä, mutta olemme samalla itse sanojemme vankeja.
Sanojen ja lyötyjen leimojen takana on kuitenkin ihminen.
Tunteva. Ainutlaatuinen. Jonkun äiti, isä, poika, tytär, veli, sisko.
Meihin lyödyt leimat voivat olla niin tiukassa, kuin poltettuja, että annamme niiden määritellä itsemme.
Lyötyjen leimojen vuoksi pienennämme itseämme ja omaa tilaamme. Kun oma tila pienenee liikaa, tulee ahdas ja tukala olla.
Kun pienennämme itseämme, jotain ainutkertaista jää puuttumaan.
Ja loppujen lopuksi,
Määritelmä kertoo aina jotakin sen antajasta.
❤️ Sinulla on lupa olla sinä ❤️
Kiitos, kun tykkäät ja jaat 💓
