Siellä siis olin. Ystäväni ei päässytkään mukaan, joten olin yksin. Ihme kyllä, yksin siellä oleminen ei hävettänyt eikä ahdistanut. Saatoin rauhassa olla ”tarkkailijana”, katsella ihmisiä ja kuulostella puheensorinaa.
Jokaiseen pöytään oli jaettu ajatelmia häpeästä.
”Seitinohut häpeä riittää pitämään ihmiset pois paikaltaan” (Elina Salminen)
Miten osuvasti sanottu. Häpeä, tuo näkymätön verkko pitää sitkeästi meistä kiinni, ettemme vaan uskaltaisi ottaa omaa paikkaamme.
Seitinohut. Minulle tulee häpeästä mieleen hämähäkin verkko, jota ei välttämättä metsässä kävellessä huomaa, mutta kun sitä päin kävelet, seitit tarttuvat inhottavasti kiinni naamaan ja käsiin. Häpeä vaan ei lähde irti niin helposti ja usein se keskeyttää koko reitin.
Häpeä katkaisee innostuneen tien
Tunnistatko sinä häpeän vallan?
Innostut jostakin. Haluat käyttää osaamistasi, haluat tehdä jonkun muutoksen elämässäsi, olet löytänyt uuden ihmissuhteen. Olet innoissasi. Teet ehkä jo suunnitelmia.
Mutta… Innostuksen polulla kävelet päin seittiä. Häpeän seittiä.
Häpeä tarttuu ja alkaa puhua: ”tosi noloa, jos epäonnistut”, ”mitä muutkin sanoo”, mieti, mitä sun läheiset tai naapurit ajattelevat”, ”ei noin voi tehdä”, ”kaikki nauraa sulle”, ”kylillä sit puhutaan susta” jne.
Voi käydä myös niin, että kun innostuksissasi puhut jollekin, hän nauraa. Tai vähättelee. Tai osoittaa eleillään, että sinun juttusi on ihan typerä.
Omakin innostuksesi laantuu. Tuntuu jopa nololta, miten sitä nyt noin innostui.
Jos häpeä saa vallan, et jatka innostuksen polulla. Peräännyt.
Se tarkoittaa, että et ota omaa paikkaasi.
Kuvitellaan tilanne koululuokassa. Lapsi on innoissaan. Hän on oppinut nopeasti uuden kielen ja tykkää siitä. Opettaja pyytää häntä lukemaan vastauksen ääneen. Hän lukee ja innoissaan ääntää jonkun sanan väärin. Luokka remahtaa nauramaan. Lasta hävettää. Hän ei enää halua oppia kieltä. Hän on haaveillut työstä, jossa saisi puhua vieraita kieliä, mutta häpeä estää häntä kouluttautumasta alalle.
Häpeä on vankila, mutta ei elinkautinen
Kun häpeä pitää vallassaan, olet sen vanki. Häpeä rajoittaa sinua ja estää sinua olemasta se, joka haluat olla. Häpeä alistaa pieneksi ja ehkä näkymättömäksi.
Häpeän vankilasta on kuitenkin mahdollista päästä vapauteen.
Häpeäkin on vain tunne.
Huomaa sana ” vain”. Se on tunne muiden tunteiden joukossa ja sillä on hyvääkin tahtoa ja vaikutusta, sillä se suojelee sinua.
Sinä olet eri asia kuin tunne nimeltä häpeä.
Et ole yhtä kuin häpeä. Tai huono. Tai virhe.
Sinä olet sinä, arvokas ihminen. Sinulla on lupa olla sinä.
Saat näkyä ja kuulua.
Sinulla on tunteita, mutta sinä et ole se tunne. Huomaa ero.
Puhu häpeä pienemmäksi
Puhuminen on varsin hyvä lääke tunteiden kanssa työskentelemiseen.
Kun puhut häpeästä jollekin luotettavalle ihmiselle, sen valta katkeaa. Puhuminen ikäänkuin syöstää häpeän sen valtaistuimelta.
Puhuminen katkaisee häpeän seitin. Puhumalla häpeästä teet siitä objektin, kohteen. Näin paremmin huomaat, että sinä et ole yhtä kuin häpeä, vaan että häpeää voi tarkastella etäältä.
Puhumalla tulet myös itse näkyväksi.
Suosittelen sinua ottamaan yhteyttä ammattiauttajaan, erityisesti jos häpeä on tiukasti kiinni sinussa.
Tarkastele häpeää
Kun häpeä on kohde, sitä voi tarkastella. Miltä se suojelee? Mitä se estää? Mihin tarvitset sitä? Onko se enää ajankohtainen?
Kenen häpeää se oikeastaan on?
Häpeä nimittäin siirtyy. Sukupolvelta toiselle, ihmiseltä toiselle, kulttuurin vaikutuksesta. Kasvatuksessa. Usein siis tiedostamattamme.
Sinä siirrät sitä eteenpäin. Tai sitten voit olla se, joka katkaisee sukupolvien häpeäseitin.
Onko ympärilläsi lannistajia?
Palataanpa sinne innostuksen polulle.
Olet innoissasi jostakin uudesta suunnitelmasta ja kerrot siitä kaverillesi. Hän naurahtaa ivallisesti: ”no, eihän siinä mitään, jos kestät sitten muiden puheet”.
Sinua alkaa hävettää se innostuskin. Mutta ennenkuin peräännyt, mieti kenen tai mistä häpeästä on kyse.
Ehkä kaverisi on kateellinen sinulle, kun kuljet unelmiasi kohti. Kateellinen voi käyttää häpeää aseenaan. Hän tietää, että häpeä saa sinut lannistumaan.
Kaverisi voi myös itse olla niin häpeän vallassa, että hän näkee sinunkin tilanteesi oman häpeänsä ikkunasta. Tai kaltereiden takaa.
Vai onko kyseessä sinuun iskostettu häpeä, jonka kuulet toisen sanoissa ja eleissä?
Kaverin kanssa asian voi ottaa puheeksi. Tosin, kaikki eivät ole valmiita kasvamaan. Silloin voi miettiä, onkohan se ihmissuhde tarpeellinen.
Testaa
Vaikka häpeän seitti tarttuu kasvoihisi innostuksen polulla, ei se vie kokonaan näkökykyäsi.
Ravistele sitä pois ja jatka silti matkaa. Vaikka varovaisin askelin.
Testaa, mitä tapahtuu.
Sillä haluathan olla omalla paikallasi?
Ole itsellesi armollinen
Muista kuitenkin olla itsellesi armollinen.
Häpeä ei karise hetkessä. Häpeän vankilasta vapautuminen voi olla pitkä prosessi.
Anna siis itsellesi aikaa. Sinä saat olla keskeneräinen.
Tässä istun sohvan nurkassa ja tuijotan ruutua. Ajatuksissa sinkoilee paljon sanoja, mutta niistä ei saa minkäänlaista kokonaista lausetta. Ikäänkuin olisin hidastetussa filmissä – mustavalkoisessa sellaisessa.
Lukossa. Se on just kuvaava sana. Olen lukossa.
Melkein koko alkuvuosi on ollut puolitehoista flunssan takia. Ja viimeinen viikko on kuljettu ”korvapuolena” ja se se vasta rasittavaa onkin. Vasen korvani tosiaan lukkiutui yhtäkkiä viikko sitten ja tätä vaivaa voi lääkärin mukaan kestää parikin kuukautta. Huoh!
Korvalukkoisena huomaan miten iso merkitys kuuloaistilla onkaan. Vaikka kuuloni ei olekaan, onneksi, mennyt kokonaan, lukkoisuus vaikuttaa isosti kaikkeen.
Niinkuin mielialaankin. Masennuskin on aktiivisempi olotila kuin lukossa olo.
Pieni hippunen hyvää
On tässä korvalukkoisuudessa ollut pieni hippunen hyvääkin ja johdatuksen makua.
Maanantaina nimittäin pääsin kuin pääsinkin lääkärin vastaanotolle ( tätä siis toivoin, kun olin jo työterveyshoitajalla käynyt, mutta tk:n ajanvarauksessa oltiin tiukasti sitä mieltä, että hoitaja katsoo). Mutta kun menin hoitajan ajalle, niin minut ottikin vastaan lääkäri – just se ihana!
Se kultajyvä oli kuitenkin hänen sanoissaan. Hän sanoi, että minusta huokuu empaattisuus ja aito välittäminen! Tiedätkö, miten tärkeää minulle oli kuulla ne sanat!
Ja vielä hän kysyi: miten sinä jaksat? Vaikka kyseessä oli ammatti-ihminen, niin se, että häntä kiinnosti minun vointini, tuntui uskomattoman hyvältä.
Iso suru
Tätä kirjoittaessani sydämeni on kuitenkin surusta mykkyrällä, tosin surukin tuntuu olevan jossain lukkojen takana – itkusta huolimatta.
Eilen illalla rakas kissamme lähti kissojen taivaaseen. En vieläkään voi tajuta, että se on totta, vaikka hautasimme Adamin tänään pihamaallemme.
Lemmikin menetys sattuu tosi kovasti! Adam oli niin rakas❤️
Edelleen tuntuu epätodelliselta ja niin väärältä, miksi näin kävi.
Silti sinnittelin päivän töissä paljastamatta suruani.
Lukkoon sopiva avain?
Omalla tavallaan tämä lukossa olo puhutteleekin.
Mietin sitä, miten monet ihmiset ympärillämme tuntevat olevansa lukossa.
Huolia ja pelkoja täynnä, hädässä, uupuneita.
Hymyn taakse voi kätkeytyä surua, ahkera puurtaja voi kantaa riittämättömyyttä, puhelias voi peittää sanatulvallaan yksinäisyyttä ja epävarmuutta.
Huomaa toinen
Tiedätkö, kysymys ”miten voit” voi joskus olla avain lukkoon. Siis jos oikeasti kuuntelet ja kuulet vastauksen. Annat toiselle tilaa.
Ei kuljeta ohi.
Kiitä
Vaikka tähän korvalukkoisuuteen ei auta kuin aika, elämänlukkoisuuteen avain voi löytyä kiittämisestä.
Oikeesti, miten suurta rikkautta onkaan, kun voi aistia elämää kaikilla aisteilla.
Tai tuntea erilaisia tunteita.
Siksi opettele kiittämään ❤️
Huomaa se hyvä, mitä sinulla on.
Ja kiitä siitä!
Kiittäminen tai kiitollisuus ei tarkoita sitä, että surut ja vaikeudet lakaistaisiin maton alle. Eikä sitä, etteikö saisi tuntea kaikenlaisia tunteita. Kiitollinen mieli ei ole överipositiivisuutta, tunteiden ohittamista tai niiden käsittelemättömyyttä eikä sitä voi feikata.
Kiitollinen mieli on ojentautumista kohti toivoa tässä hetkessä.
Hipsutus, silitys, paijaaminen… Rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Hiusten pörröttäminen tai hiustupsun sipaisu pois kasvoilta, puhallus siihen kohtaan, mihin sattuu, kädestä kiinni pitäminen… Monella tavalla voi koskettaa.
Välittävä kosketus on kauneinta kommunikointia.
Tarvitsemme kosketusta. Tässäkin asiassa on kuitenkin tärkeää kunnioittaa toista.
Välittävä kosketus kunnioittaa toisen rajoja ja on tilanneherkkä.
Kotona voi oman nuoren kaappaista kainaloon tai ottaa painimatsin, mutta muiden nähden se voisi tuntua tosi nololta – sen nuoren mielestä.
Joku tykkää halaamisesta, mutta toiselle se voi olla jopa vastenmielistä. Siksi kättely voikin olla varmempi tapa koskettaa. Tai tilanteeseen sopien, ”yläfemma” tai ”kivi” 👊
Joka tapauksessa – kosketus on viestintää. Parhaimmillaan kauneinta kommunikointia kahden ihmisen välillä.
Koskettamalla kerrot välittäväsi toisesta. Kerrot, että toinen ihminen on sinulle rakas ja tärkeä.
Kosketus viestii yhteydestä. Koskettamalla osoitat huomaavasi toisen. Omassa työssäni, vaikka kerhoa tai hartaushetkiä pitäessäni, tykkään kätellä osallistujat, sillä siinä pystyn huomioimaan jokaisen osallistujan henkilökohtaisesti. Tervehtiessäni katson silmiin: ”sinä olet tärkeä, kiva, kun olet täällä.”
Kosketus kertoo siis myös arvostamisesta.
Koskettamalla voi viestiä toiselle lohdutusta, läsnäoloa, huolenpitoa, empatiaa. Kosketus kertoo enemmän kuin sanat.
Kosketus on silta.
Sanoisin, että välittävä kosketus on kuin silta. Se yhdistää. Se yhdistää kaksi erillistä ihmistä ja saa molemmissa liikkeelle merkityksiä, mielihyvää, kokonaisvaltaista hyvinvointia.
Kosketus-sillalla kunnioitetaan rajoja – niin omia kuin toisen. On lupa tehdä raja, mikä tuntuu missäkin tilanteessa hyvältä ja mikä ei. Silti se on vastaantulemista.
Kosketus jättää jäljen
Välittävä kosketus jättää tunnemuistiimme jäljen.
Jos meitä on lapsena silitelty tai pidetty sylissä, se vaikuttaa meissä myös aikuisenakin. Samoin lapsena kosketusta vaille jääminen voi tuntua aikuisena ahdistuksena tai tulla esiin riippuvuuksina.
Omaa suhdetta koskettamiseen kannattaakin tarkastella, sanoo Raisa Cacciatore Ylenartikkelissa:
Minusta merkittävää on se, miten pienikin kosketus voi hoitaa.
Ja se, että lohduttamiseen ei tarvita sanoja.
Omassa tuskassani ja hädässäni merkittävin lohtu on ollut sillä, että minut on otettu syliin. Siis myös aikuisena.
Tuska voi joskus olla niin suurta, että sanat menettävät merkityksensä. Läsnäolo ja pieni kosketus voivat paljon.
Niin, ja kun sanoja ei ole ollut toisen kivun äärellä tai läheisen saattohoitovuoteen vieressä, olen voinut ”puhua” vaikka silittämällä toisen kättä tai otsaa. Minä olen tässä, olet minulle tärkeä.
