Blogini täytti vuoden vähän aikaa sitten. Muistan sen koukuttavan innostuksen luoda blogisivua, kirjoittaa ensimmäisiä tekstejä. Muistan sen kipristävän jännityksentunteen vatsanpohjassa (ja koko kehossa), kun blogini sitten näki päivänvalon.
Edelleen olen innoissani ja vieläkin julkaiseminen jännittää. Koska näkyväksi tuleminen on aina ikäänkuin ”pieni kuolema”. Hyväksytäänkö minut, jakaako joku kanssani saman innostuksen? Tai jos ei, niin pysynkö silti pystyssä?
Tuulien teillä
Olen pysynyt. Välillä huojuttaa, mutta se ei ole pahasta. Huojuminen on perin luonnollista, kun tuulee. Joskus ihan pieni tuulenvire tuntuu värisyttävän koko sielua. Se kuitenkin puhuu minulle jostakin tärkeästä.
Siksi sitä ”sielun värinää” kannattaa kuunnella. Tarkastella. Tunnustella.
Tallottavaksi meitä ei ole luotu.
Eikä haittaa, vaikka sitä joskus menisi ihan rähmälleen. Mutta tallottavaksi meitä ei ole luotu. Siihen en enää itse suostu.
Suuntaakin voi muuttaa, jos oma sydän niin sanoo. Tai hiljentää tahtia. Pysähtyä haistelemaan ilmaa.
Omilla laduilla
Mä oon elämässä enemmän sellainen ”umpihangessa hiihtäjä”, kuin valmiilla laduilla liikkuja. Se ei silti tarkoita, etten olisi pelännyt. Tai etten tarvitsisi ja kaipaisi rohkaisua, kannustusta ja ilon jakamista.
Lannistajat tosin taitavat pitää isompaa ääntä ja aika harvassa on ne, jotka pitävät puoliani.
Siksi on tosi iso juttu se, kun osaaminen noteerataan jotenkin. Kun sinnikyys ja rohkeus palkitaan. On huikeeta, kun se, mitä itse on uskaltanut tuoda esiin, poikii uusia latuja. Pienetkin jutut on isoja ja tärkeitä, kun luottaa, että ne on just oman kokoisia.
Sopivankokoinen
Oman koon löytäminen on hyvinvoinnin kannalta olennaista. Siis sen oivaltaminen, mikä itselle on riittävästi, missä on hyvä olla. Niin kuin päällä olisi sopivankokoinen vaatetus.
Siinä auttaa omien arvojen pohtiminen. Se kannattaa, koska jos toimimme arvojemme vastaisesti pitkään, se kuluttaa ja uuvuttaa.
Kulunut vuosi blogin kirjoittajana oli erilainen kuin aluksi ajattelin. Aikaa on kuitenkin vain rajallisesti ja arvomaailmassani on asioita, jotka menevät tämän harrastuksen edelle. Olen saanut tarkastella omia tuntemuksiani.
Tekstini syntyvät monien pohdintojen tuloksena, päiväkirjamaisina, koska puntaroin asiat, joista julkisesti haluan kirjoittaa. Toivon, että edes pienesti voisin sinun sieluasi koskettaa. Nyt luotan, että kirjoitukset tulevat, kun on niiden aika tulla.
Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.
Mistä lie tuo sanonta tullut, mutta minä tykkään siitä. Jotenkin se sopii minuun. Siinä on positiivinen sävy: haasteista huolimatta eteenpäin mennään. Sinnikkäästi.
Uusille umpihangille – sinnehän voi tehdä vaikka lumienkelin ❤️
❄️Kirsi