Lauantaina 25.1. sain sydämelleni sanat Raamatun alkulehdiltä ja siitä syntyi ”Yksinäisen rukous”.
Tuo rukous puhuu oman sydämeni kieltä, mutta heijastaa myös kuulemaani kipua yksinäisyydestä.
Olen kertonutkin, että syvä yksinäisyys on ollut matkakumppanina elämässäni, ja sitä se on ollut, sanoisinko, lähes aina.
Onneksi minulla on ollut ja on edelleen ihana perhe (perhe laajasti määriteltynä) ❤️
Myönteinen yksinäisyys
Tarvitsen yksinäisyyttä. Tarvitsen tilaa. Paljon omaa tilaa.
Viihdyn hyvin itsekseni enkä kaipaa suuria kaverijoukkoja. Pikemminkin ahdistun isoissa joukoissa enkä jaksa pinnallisia kaverisuhteita.
Silti olen sosiaalinen ja tykkään ihmisistä.
Olenkin löytänyt itseäni kuvaavan määritelmän: sosiaalinen introvertti.
Luin taannoin Henna Helenan blogista tästä aiheesta ja siinä oli niin paljon tuttua, mikä vahvisti, että minä kuulun tähän porukkaan. Käy lukaisemassa Sosiaalinen introvertti – olen yksi heistä.
🔶
Matkakumppanilla nimeltä yksinäisyys on myös toinen puoli – se, joka tekee tosi kipeää.
Kipeä yksinäisyys
Autius. Se on jotenkin niin kuvaava sana.
Tai outous, vieraus, muukalaisuus.
Ikäänkuin seisoisin lasiseinän takana katsomassa toisten maailmaa – maailmaa, johon en itse kuulu.
Koen itseni usein vieraaksi toisten joukossa. Oma elämäni on niin erilaista, vaikkakin itselleni onnellista.
Sitä on vaikea kuvata, mutta jollain tavalla se on kohtaamisongelma. Maailmat eivät kohtaa.
Silloin ne voivat kohdata, kun toinenkin jakaa keskeneräisyyttään, kipuaan, heikkouttaan. Kun toinenkin uskaltaa olla haavoittuva.
Tarvitsemme vertaisuutta
Vertaisuus on tärkeää! Kuuluminen johonkin.
Siltikään yksinäisyyttä ei poista vertaisten tarinat. Ne voivat lähentää, helpottaa, luoda yhteenkuuluvuutta, antaa rohkeutta ja maailman, johon samaistua. Mutta…
🔶
Niin, mikä olisi se lääke, joka yksinäisyyden poistaisi?
Ei, lääke ei ole ”menet vaan mukaan, kyllä se siitä” ja muut vastaavat näppärät heitot, joilla halutaan saada toisen tilanne nopeasti ”hoidettua” tai ratkaistua, jotta oma ahdistus ei kasvaisi.
Yksinäisyyttä voi kokea porukassakin. Eikä yksinäisyyden kokeminen tarkoita sitä, että olisi muuten tyytymätön elämäänsä.
Sitä paitsi (kielteistä) yksinäisyyttä synnyttävät ja lisäävät hyvin monet asiat, ja olemme yksilöitä, joten yhtä kaikille tehoavaa täsmälääkettä ei taida olla.
Tulenko kuulluksi?
Kun peilaan omaa yksinäisyyttäni ja toisaalta sitä, mitä olen kuullut toisten kertomana, huomaan ankkuroituvani sanoihin ”kuulluksi tuleminen”.
Ajattelen, että kipeässä yksinäisyydessä on isosti kyse siitä kokemuksesta, ettei tule kuulluksi.
Se voi ilmetä monin eri tavoin. Päällepuhumisena, ohittamisena, mitätöintinä, ”paremmin tietämisenä” – esimerkiksi.
Tällaiset kokemukset saavat ainakin minut olemaan hiljaa tai vetämään rajoja – ja kokemus ulkopuolisuudesta, vieraudesta lisääntyy.
Siksi se ”mukaan meneminen” ei välttämättä helpota – jos syntyy kokemus, että muut ovat jotenkin eri maailmasta enkä tule kohdatuksi, kuulluksi, niin yksinäisyyden kokemus on ja pysyy.
Toki omia kokemuksia voi ( ja on hyvä) ikäänkuin testata, ja sanoittaa.
Niin, tulla itsekin puolitiehen vastaan.
Pysynkö mielessä?
Varmasti yhtä tärkeää kuin kuulluksi tuleminen, on se, että ”olen jonkun mielessä”. Siis hyvällä 😊
Se tarkoittaa sitä, että toinen ihminen muistaa arkitilanteissa minut, ajattelee minua.
Olen jollekin niin tärkeä, että pysyn hänen mielessään.
🔶
Omassa yksinäisyydessäni suurin apu on ollut se, että saan turvata Häneen, joka näkee minut ja kuulee ihan oikeasti minua. Ja rakastaa silti ❤️
❤️ Kirsi
❤❤🙏