Olen aina pitänyt kirjoittamisesta.
Nuorena luin paljon ja sitä kautta opin käyttämään kieltä. Saatoin istua tuntikausia lukemassa ja valvoa yömyöhään, koska en malttanut lopettaa lukemista.
Koulussa tykkäsin ainekirjoituksesta. Yläasteella meillä oli äidinkielessä opettaja, joka kehui kirjoitelmiani. Hän useasti luki koko luokalle juuri minun tekstejäni. Se nosti rikottua itsetuntoani – enhän missään muussa aineessa tai asiassa päässyt loistamaan.
Yläasteella olo oli muuten täysi helvetti. Kiusaaminen rikkoi minut niin pieniksi siruiksi, etten uskonut koskaan selviäväni siitä.
Rakastan satua rumasta ankanpoikasesta. Vaikka se kertoo raastavasti hylkäämisestä ja toisten pilkasta, siinä on niin huikea, toivoa antava sanoma. Satu puhutteli minua jo silloin.
Niin, minä olen selvinnyt, vaikka minut rikottiin.
Olin ruma ankanpoikanen, mutta olen kasvamassa
Kirsi
oman elämäni joutseneksi.
Monenlaista muutakin kipua on elämääni mahtunut. Paljon. Mutta olen kulkenut kipua päin. Vaikka välillä ryömien, mutta eteenpäin silti.
Palataanpa blogin syntymiseen…
Vuosi 2019 oli työn puolesta todella hurja. Kirkko otti käyttöön suorituslisäarvioinnin ja minähän nimenomaan suoritin. Suoritin niin, että sattui.
Loppuvuodesta olin kuiviin imetty rätti.
Keho pakotti pysähtymään
Mutta
PYSÄHTYMINEN
on oikeastaan
RAKKAUTTA
Kirsi
Päästin ajatukseni uusille poluille. Unelmoin.
Haluan käyttää lahjojani ja taitojani, joita minulla on. Haluan oppia uutta.
Haluan uusia haasteita. Haluan uusia mahdollisuuksia. Haluan uusia polkuja kuljettavaksi…
Löysin Tiian oppeja bloggaamisesta👍
Blogivalmentaja Tiia Konttinen
Hmm… Uskaltaisinko minä?
Voisiko blogi olla paikka kasvaa?
Minä minuna ja sinä sinuna.
Jotta kysymykseen saa vastauksen,
on otettava ensimmäinen askel!
🔸🔸🔸🔸🔸