Ne, joilla on siivet, voivat lentää – julistivat kotkat uljaat. Siipensä levittäen taisteluun lensivät.
Korkealla huolettomasti liihottelivat kurkiaurat komeat, myös pikkulinnut toimeliaat korjailivat kotejaan.
Vaan yksin pikku pesässään kyyhötti siipirikko. Sitä kaukaiset tummat pilvet kovin huoletti.
Lennä sinäkin, lauloivat toiset, nyt on aika siiville nousta.
Niin yritti siipirikko nousta korkealle, vaan ei riittänyt tuulta siipien alle.
Matalaksi jäi siipirikon lento, oli haavoittunut siipi liian hento.
En pysty edes lentämään, vaikka siivet on mulla selässä, nyyhkäisi siipirikko.
Ei haavoitettuna lentää voi, kuin aivan matalalla. Miksi juuri minua on satutettu näin kovin?
Silloin kukkui viisas käki: älä suotta siipiäsi soimaa. Se siipirikon surun näki. Siivissäsi on juuri sopivasti voimaa.
Sillä ne, joiden siivet ovat saaneet osumaa, ymmärtävät miten toista lohduttaa.
Vaikka siipeesi olet saanut, eikä ilma sinua korkealle kanna, tarjota voit sä suojan.
Vain matalalla lentävät toisen pelon näkevät. Siis ympärillesi katso.
Kun katseensa siipirikko nosti, se pikkuriikkisen linnunpoikasen lähellänsä huomasi.
Tuo pieni peloissaan ihan tärisi, vaan siipirikko ymmärsi, että turvan pikkuiselle se voi siipiensä suojassa antaa.
Ja niin siipirikko iloissaan matalalla lensi. Otti suojiinsa poikasen ja sitä lohdutteli.
Ne, joilla on siivet, voivat lentää – vaikka matalalla.
– Kirsi