Siellä missä suru on suurimmillaan
Siellä missä pimeys on mustaakin mustempaa
Siellä missä kivulla ei ole rajoja
Siellä missä ihminen on haavoilla
Siellä
Juuri siellä
on Valo
joka voittaa pimeyden
Siellä on Rakkaus
joka levittää kätensä
ettet putoa etkä katoa
Siellä on syli
joka hoitaa salatuimmasta saakka
Siellä on Hän
joka nostaa kuolemasta elämään
Siellä on Jumala
joka ei hylkää.
Koskaan.
- Kirsi-Maria
Avainsana: runoja surusta
Kellot soivat
Kellot soivat
aikaa ja ajasta ikuisuuteen
Kutsuvat tulemaan yhteen
kutsuvat matkaan saattamaan
Kellot soivat
sieluille ja sieluun
Muistuttavat olennaisesta
muistuttavat miten lyhyt onkaan
aika
Minä itken ikävästä
On ikävä sinua ja ikävä kotiin
Kellot soivat
kertovat uskosta, toivosta ja
rakkaudesta
Eikä rakkaus kuole koskaan
Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa
Viisaasti ne on laskettu
Tarkoin mitattu
Ei Luoja virheitä tee
Ja kellot soivat
Soivat puhtaasti
Uutta sävelmää
❤️ Kirsi-Maria
Erämaa
Erämaa hiekkaa silmissä suuta kuivaa etsin lähdettä josta juoda Surun karheus repii rikki pohjaton ikävä kosketuksen kaipuu kuin kangastus olet siinä kuitenkin poissa etkä enää palaa Huutava hiljaisuus ääretön äänettömyys Miksi? Eikä kukaan vastaa Jalat aavikosta haavoilla Tuskan kuuma hiekka polttaa Missä on uoma josta vesi virtaa Tämä taival ilman sinua loputtoman pitkä rantaviivaa ei näy Silti kuljen eteenpäin Ehkä jossain on rauha ehkä janoinen saa juoda - Kirsi
Huoneissani suru
Ei kysynyt lupaa
kun asettui taloksi
muutti pysyvästi järjestystä
heitti huoneisiin varjon ja
tapetoi seinät ikävällä.
Aloitti uuden ajanlaskun
– ennen ja jälkeen
Vaikka kuinka toivoin,
lopullisuudelle en mahtanut mitään.
Suru
Sinä sietämätön vieras
väärään aikaan saapunut
Anna itkulle tilaa
jotta ajastaan
huoneisiin pääsee säie valoa
ja nimeksesi muuttuu
kaipaus.
❤️Kirsi