Eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Blogini täytti vuoden vähän aikaa sitten. Muistan sen koukuttavan innostuksen luoda blogisivua, kirjoittaa ensimmäisiä tekstejä. Muistan sen kipristävän jännityksentunteen vatsanpohjassa (ja koko kehossa), kun blogini sitten näki päivänvalon.

Edelleen olen innoissani ja vieläkin julkaiseminen jännittää. Koska näkyväksi tuleminen on aina ikäänkuin ”pieni kuolema”. Hyväksytäänkö minut, jakaako joku kanssani saman innostuksen? Tai jos ei, niin pysynkö silti pystyssä?

Tuulien teillä

Olen pysynyt. Välillä huojuttaa, mutta se ei ole pahasta. Huojuminen on perin luonnollista, kun tuulee. Joskus ihan pieni tuulenvire tuntuu värisyttävän koko sielua. Se kuitenkin puhuu minulle jostakin tärkeästä.

Siksi sitä ”sielun värinää” kannattaa kuunnella. Tarkastella. Tunnustella.

Tallottavaksi meitä ei ole luotu.

Eikä haittaa, vaikka sitä joskus menisi ihan rähmälleen. Mutta tallottavaksi meitä ei ole luotu. Siihen en enää itse suostu.

Suuntaakin voi muuttaa, jos oma sydän niin sanoo. Tai hiljentää tahtia. Pysähtyä haistelemaan ilmaa.

Omilla laduilla

Mä oon elämässä enemmän sellainen ”umpihangessa hiihtäjä”, kuin valmiilla laduilla liikkuja. Se ei silti tarkoita, etten olisi pelännyt. Tai etten tarvitsisi ja kaipaisi rohkaisua, kannustusta ja ilon jakamista.

Lannistajat tosin taitavat pitää isompaa ääntä ja aika harvassa on ne, jotka pitävät puoliani.

Siksi on tosi iso juttu se, kun osaaminen noteerataan jotenkin. Kun sinnikyys ja rohkeus palkitaan. On huikeeta, kun se, mitä itse on uskaltanut tuoda esiin, poikii uusia latuja. Pienetkin jutut on isoja ja tärkeitä, kun luottaa, että ne on just oman kokoisia.

Sopivankokoinen

Oman koon löytäminen on hyvinvoinnin kannalta olennaista. Siis sen oivaltaminen, mikä itselle on riittävästi, missä on hyvä olla. Niin kuin päällä olisi sopivankokoinen vaatetus.

Siinä auttaa omien arvojen pohtiminen. Se kannattaa, koska jos toimimme arvojemme vastaisesti pitkään, se kuluttaa ja uuvuttaa.

Kulunut vuosi blogin kirjoittajana oli erilainen kuin aluksi ajattelin. Aikaa on kuitenkin vain rajallisesti ja arvomaailmassani on asioita, jotka menevät tämän harrastuksen edelle. Olen saanut tarkastella omia tuntemuksiani.

Tekstini syntyvät monien pohdintojen tuloksena, päiväkirjamaisina, koska puntaroin asiat, joista julkisesti haluan kirjoittaa. Toivon, että edes pienesti voisin sinun sieluasi koskettaa. Nyt luotan, että kirjoitukset tulevat, kun on niiden aika tulla.

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Mistä lie tuo sanonta tullut, mutta minä tykkään siitä. Jotenkin se sopii minuun. Siinä on positiivinen sävy: haasteista huolimatta eteenpäin mennään. Sinnikkäästi.

Uusille umpihangille – sinnehän voi tehdä vaikka lumienkelin ❤️

❄️Kirsi

Kiitos, kun tykkäät ja jaat 💓

Kaksi desiä mustikoita

Tiedätkö leikin nimeltä ”väri”? Leikki menee näin:

Yksi leikkijöistä on ”väri”, seisten selkä muihin päin. Muut leikkijät seisovat lähtöviivalla jonkun matkan päässä väristä. Väri sanoo esim. ”Se, kenellä on päällään jotakin punaista, saa ottaa kaksi askelta eteenpäin”. Tällöin kaikki, joilla on vaatteissaan punaista, ottavat kaksi askelta. Värejä, askeleiden lukumäärää tai askeltyyppejä (esim. tipu-, jätti- tai hiirenaskel) vaihdellaan leikin aikana. Se, joka ensimmäisenä koskettaa väriä, pääsee seuraavana väriksi.

Mitä isompia askeleita pystyy ottamaan, pääsee varmimmin itse väriksi.

Elämässäkin olisi mukava ottaa isoja askeleita. Monia isoja askeleita. Usein sitä kuitenkin huomaa, että harppoessaan kompastuu tai että ne otetut askeleet eivät juuri vie mihinkään. Toiset kyllä näyttävät etenevän ripeästi.

Myönnän, että minä olen monesti turhautunut tähän. Elämä tuntuu menevän hiirenaskelilla ja välillä joutuu pakittamaan.

Tämä aika taas vaatisi nopeutta, tehokkuutta, suorittamista. Olemista yhtä aikaa siellä sun täällä.

Ja kun ei ole sellainen, niin sitä miettii riittääkö. Muut painaa ohituskaistalla.

Mutta

hitaammin liikkuja näkee maisemat.

Hidasta.

Hitaammin liikkuja:

huomaa yksityiskohdat

tuntee tuulen eri äänensävyt

tietää, että pysähtyminen on löytämistä

löytää marjat

Ihmisenä kasvaminen on hiirenaskeleita.

Mä olen löytänyt sen oivalluksen, että ihmisenä kasvaminen on hiirenaskeleita. Jotta kuulisi ja näkisi, myös toisen.

  • Kasvu syntyy suhteessa toisiin.
  • Peilaamme toisen tunteita, kokemuksia, arvoja, näkökulmia omiimme.
  • On katsottava oman ihon alle ja tutkittava
    • omia tulkintoja
    • tulkinnoista tehtyjä merkityksiä
    • omia motiiveja
    • omia tapoja
  • arvioitava omia ratkaisumalleja ja suhtautumista
  • tehtävä valintoja oman itsensä suhteen.

Kasvuun tarvitaan

1. pysähtymistä

2. suunnan tarkistamista

3. hiirenaskeleita

Uudelleen ja uudelleen.

Joskus saa huomata, että hiirenaskeleista on syntynyt jättiaskel.

On uskaltanut. On saanut rohkeutta olla omalla puolella tai laittaa rajat. On vastannut kyllä uusille haasteille. On seissyt omilla jaloillaan. On selviytynyt!

Ja silloin saa tuulettaa itselleen!

Pieni on kaunista. Pienet teot riittää.

Yhteisöhoidon koulutusryhmän jäsenen sanoin:

”Kun ei tule syötyä puolta kiloa kasviksia päivässä, päätin, että kaksi desiä mustikoita riittää.”

Mä yritän muistaa tän idean kaikessa. ”Kaksi desiä riittää”.

❤️ Ihan riittävä Kirsi

Ps. Sinäkin riität ❤️

Kiitos, kun tykkäät ja jaat 💓

Sydän avoinna

Tahtoisin niin
heittäytyä haaveisiin
lentää pilvipumpulissa
nauraa auringon säteiden kanssa

Tahtoisin olla aivan
huoleton yllä kaiken vaivan
tanssia aamuun asti
sydän avoinna pelottomasti

❤️

Vaan kutsuttiin minut sillaksi
kyyneleisten kantajaksi
Mun täytyi ensin särkyä itsekin
olla kivun kanssa silmätyksin

Nyt tahdon olla rinnalla särkyneen
rohkaista lyötyä nousemaan siivilleen
Tahdon olla puolella heikkojen
Sydän avoinna kohdata lähimmäisen

Edelleen olen pieni ja pelokas vaan
mut kutsujalta kantokyvyn saan
En asu linnoissa pilvien
vaan Kaikkivaltiaan sylissä ihmetellen

❤️

Ja katso mitä nähdä saakaan silta
kun tulee levonhetki ja ilta
tuhansina tähtinä tanssii taivas
kuiskaten jätä ristille vaivas

Tanssi, tyttöni, aamuun

sydän avoinna

rohkeasti

❤️

Kirsi

Kiitos, kun tykkäät ja jaat 💓

Huoneissani suru

Ei kysynyt lupaa
kun asettui taloksi

muutti pysyvästi järjestystä
heitti huoneisiin varjon ja
tapetoi seinät ikävällä.

Aloitti uuden ajanlaskun
– ennen ja jälkeen

Vaikka kuinka toivoin,
lopullisuudelle en mahtanut mitään.

Suru


Sinä sietämätön vieras
väärään aikaan saapunut

Anna itkulle tilaa

jotta ajastaan
huoneisiin pääsee säie valoa
ja nimeksesi muuttuu

kaipaus.

❤️Kirsi

Kiitos, kun tykkäät ja jaat 💓

Lupa tuntea

Onko niin, että

ahdistus pitäisi pakata pakettiin ja leikkiä, ettei satu?

pistää paniikki pussiin ja sulloa syvälle, olla kovapintainen kuin katu?

Ettei vaan noita inhottavia tunteita näkösälle toisi, vaan omat tunteensa ohittaen muille mielenrauhan soisi.

Mut silloin sitä itselleen kaivaisi kuopan suuren, minuuden sinne haudaten kasvattaisi katkeruuden juuren.

EI! En aio tunteitani unohduksiin sulkea. Koska tiedän: mul on lupa tuntea ja omaa polkuani kulkea.

Olen hauras, herkkä ja haavoittunut. Paljon mukanani kipua kannan.

Mut todellinen vahvuus ei ookaan kovuutta.

Nää sirpaleeni, haavani ja arpeni Suurempiin käsiin annan.

❤️ Kirsi

Kiitos, kun tykkäät ja jaat 💓

Määrityksiä ja merkityksiä

Blogini on pitkään elänyt hiljaisuudessa. Se on kulkenut mielessä mukana, useina alkuina, jotka sitten kuitenkin jäävät kesken. Koska en löydä oikeita sanoja, jotta sanoisin ”oikein”. Että blogini olisi ”oikeanlainen”.

Mutta tänään. Tänään tahdon kirjoittaa oikeanlaisuudesta tai oikeastaan toisten antamista sanoista, jotka alkavat määrittää meitä.

Kuka määrittelee oikeanlaisuuden?

Meillä on mielikuvia jokaisella siitä, miten pitäisi olla ja elää. Ja usein oletamme, että se oma näkemys on se totuus.

Kuinka helposti vedämme toisen ihmisen ymmärryksen sanoillamme romukoppaan, kun vetoamme aikuisuuteen ja järkeen. ”Kyllä jokaisen aikuisen pitäisi tajuta, että…” ”Oikeasti on niin, että…” ”Ei noin voi ajatella…” jne.

Näillä sanoilla tai ajatuksilla ohitamme toisen. Mutta ohittamalla toisen, emme kasva itsekään.

Ohittamalla toisen, emme kasva itsekään.

Sillä kasvu syntyy ymmärryksen kautta ja ymmärrys pysähtymisessä. 

Olemme peilejä toisillemme, mutta kukaan meistä ei omista totuutta.

Usein me peilit heijastamme omaa vaativuuttamme toisiimme. Onko vaativuus sitä, että ei kelpaa itselleen?

Ja kun vaadimme itseltämme jotakin tai jonkinlaista olemista, niin kenen määritelmää ”oikeanlaisuudesta” pyrimme täyttämään?

Onko se määritelmä sittenkään se hyvä juuri minulle?

Minuutta ei saa talloa

Toki meillä on vastuita ja velvollisuuksia. Kaikki tekemisemme tai tekemättä jättämisemme eivät ole hyväksi, valintamme voivat saada aikaan paljon kipua ja tuhoa.

Kasvun mahdollisuuksia silti on niissäkin.

”Oikeassaolemisen” sijaan tarvitsemme rakkautta, välittämistä, ohjaamista ja tukemista. Anteeksi antamista. Armollisuutta. Toki myös rajoja ja vastuunottamista.

Ihmisyys ei ole helppo laji.

Osaisipa elää niin, ettei tukahduttaisi omaa eikä toisten minuutta.

Niin, että voisi vapaasti antaa tilaa itselleen ja toisille olla ja kasvaa.

Niin ettei kitkisi pois erilaista kauneutta eikä yrittäisi talloa toisen polkua sileämmäksi.

Eikä kulkisi omia polkujaan väärän mallisissa kengissä.

Sanojen takana

Ajatuksemme ”oikeanlaisuudesta” kietoutuu sanoihimme. Sanoilla merkitsemme ja määrittelemme, leimaamme, toisia ihmisiä, mutta olemme samalla itse sanojemme vankeja.

Sanojen ja lyötyjen leimojen takana on kuitenkin ihminen.

Tunteva. Ainutlaatuinen. Jonkun äiti, isä, poika, tytär, veli, sisko.

Meihin lyödyt leimat voivat olla niin tiukassa, kuin poltettuja, että annamme niiden määritellä itsemme.

Lyötyjen leimojen vuoksi pienennämme itseämme ja omaa tilaamme. Kun oma tila pienenee liikaa, tulee ahdas ja tukala olla.

Kun pienennämme itseämme, jotain ainutkertaista jää puuttumaan.

Ja loppujen lopuksi,

Määritelmä kertoo aina jotakin sen antajasta.

❤️ Sinulla on lupa olla sinä ❤️

Kiitos, kun tykkäät ja jaat 💓

Jos todella tahdot kuulla

Jos todella tahdot kuulla

Jätä oletukset oven taakse,

heitä harteiltasi tietämyksen takki

eteiseen jätä eiliseni erheet

ja kenkäsi, jotka eivät polkujani tunne.

Jos todella tahdot kuulla,

hiljennä omien hiertymiesi huuto

ja astu sisään pehmein askelin.

Viivähdä hetkinen vieraanani,

kutsuttuna kodissani.

Sillä tahtoisin tulla näkyväksi,

tahtoisin tarinaani jakaa.

Teet minusta ehjemmän

jos todella tahdot kuulla.

– Kirsi

Kiitos, kun tykkäät ja jaat 💓

Nupusta voimaa

Luonto hoitaa, voimaannuttaa ja puhuu.

Nuppuja omenapuussa

Omenapuussa on jo pienet nuput.

Niitä ihaillessani jäin miettimään nupun sanomaa.

❤️

Sitä, miten kasvu syntyy pienistä aluista.

Sitä, miten herkkää kauneutta vaalitaan ensin suojassa.

Sitä, että vahvuus kasvaa levossa, pysähtymisessä.

Ja sitä, että kasvu tarvitsee aikaa.

Vielä joku aika sitten omenapuun oksa oli paljas.

Kunnes siitä alkoi kurkistaa pieniä alkuja, jotka odottelivat nupussa valon ja lämmön vaikutusta.

Vähitellen nuppu kasvaa.

Ja avautuu ihanaksi tuoksuvaksi kukaksi.

Mutta avautuminen ei tapahdu hetkessä. Vielä odotamme.

❤️

Niin – meillekin tuo nuppuvaihe on tärkeä.

Nupussa saamme kerätä voimia, tunnustella jonkin heräämistä. Vahvistua.

Jotta voimme puhjeta kukkaan.

❤️

Omenapuun kukkien tuloa emme voi hoputtaa.

Tai suorittamalla saada niitä aikaan.

Puuta voi ja pitää oksia, mutta taitavasti.

Silti nuppu avautuu vasta, kun aika on sopiva.

❤️

Annetaan itsellemmekin aikaa.

Ollaan lempeitä itsellemme.

💗 Kirsi

Kiitos, kun tykkäät ja jaat 💓

Pitkäperjantai

Miten raskas ristisi oli, sitä en voi käsittää. Silti sen vuokseni kannoit, kärsit puolestani mun.

Tuskissasi riipuit ristillä yksin, häväistynä, hylättynä. Veresi vuoti tähteni, jotta saisin elämän.

Sitä osaanko arvostaa, mitä puolestani teit. Minkä hinnan edestäni maksoit, halpana pidänkö sen?

Usein itseeni käpertyen, minäkin sinut hylkään. Itsekkyyteni nostaa päätään, toiset helposti tuomitsen.

Sinä silti rakastat minua, rakastat valtavasti. Sinä tiesit, että selviä en, ilman sinua, loppuun asti.

Siksi ristisi juuren vaivun, itkien painan pään. Haavoitettuun käteesi tartun, armosi suojaan jään.

– Kirsi

Kiitos, kun tykkäät ja jaat 💓

Ne, joilla on siivet

Ne, joilla on siivet, voivat lentää – julistivat kotkat uljaat. Siipensä levittäen taisteluun lensivät.

Korkealla huolettomasti liihottelivat kurkiaurat komeat, myös pikkulinnut toimeliaat korjailivat kotejaan.

Vaan yksin pikku pesässään kyyhötti siipirikko. Sitä kaukaiset tummat pilvet kovin huoletti.

Lennä sinäkin, lauloivat toiset, nyt on aika siiville nousta.

Niin yritti siipirikko nousta korkealle, vaan ei riittänyt tuulta siipien alle.

Matalaksi jäi siipirikon lento, oli haavoittunut siipi liian hento.

En pysty edes lentämään, vaikka siivet on mulla selässä, nyyhkäisi siipirikko.

Ei haavoitettuna lentää voi, kuin aivan matalalla. Miksi juuri minua on satutettu näin kovin?

Silloin kukkui viisas käki: älä suotta siipiäsi soimaa. Se siipirikon surun näki. Siivissäsi on juuri sopivasti voimaa.

Sillä ne, joiden siivet ovat saaneet osumaa, ymmärtävät miten toista lohduttaa.

Vaikka siipeesi olet saanut, eikä ilma sinua korkealle kanna, tarjota voit sä suojan.

Vain matalalla lentävät toisen pelon näkevät. Siis ympärillesi katso.

Kun katseensa siipirikko nosti, se pikkuriikkisen linnunpoikasen lähellänsä huomasi.

Tuo pieni peloissaan ihan tärisi, vaan siipirikko ymmärsi, että turvan pikkuiselle se voi siipiensä suojassa antaa.

Ja niin siipirikko iloissaan matalalla lensi. Otti suojiinsa poikasen ja sitä lohdutteli.

Ne, joilla on siivet, voivat lentää – vaikka matalalla.

– Kirsi

Kiitos, kun tykkäät ja jaat 💓