mitä sydämellä voi nähdä ja kuulla
Ei kysynyt lupaa
kun asettui taloksi
muutti pysyvästi järjestystä
heitti huoneisiin varjon ja
tapetoi seinät ikävällä.
Aloitti uuden ajanlaskun
– ennen ja jälkeen
Vaikka kuinka toivoin,
lopullisuudelle en mahtanut mitään.
Suru
Sinä sietämätön vieras
väärään aikaan saapunut
Anna itkulle tilaa
jotta ajastaan
huoneisiin pääsee säie valoa
ja nimeksesi muuttuu
kaipaus.
❤️Kirsi
Onko niin, että
ahdistus pitäisi pakata pakettiin ja leikkiä, ettei satu?
pistää paniikki pussiin ja sulloa syvälle, olla kovapintainen kuin katu?
Ettei vaan noita inhottavia tunteita näkösälle toisi, vaan omat tunteensa ohittaen muille mielenrauhan soisi.
Mut silloin sitä itselleen kaivaisi kuopan suuren, minuuden sinne haudaten kasvattaisi katkeruuden juuren.
EI! En aio tunteitani unohduksiin sulkea. Koska tiedän: mul on lupa tuntea ja omaa polkuani kulkea.
Olen hauras, herkkä ja haavoittunut. Paljon mukanani kipua kannan.
Mut todellinen vahvuus ei ookaan kovuutta.
Nää sirpaleeni, haavani ja arpeni Suurempiin käsiin annan.
❤️ Kirsi
Jos todella tahdot kuulla
Jätä oletukset oven taakse,
heitä harteiltasi tietämyksen takki
eteiseen jätä eiliseni erheet
ja kenkäsi, jotka eivät polkujani tunne.
Jos todella tahdot kuulla,
hiljennä omien hiertymiesi huuto
ja astu sisään pehmein askelin.
Viivähdä hetkinen vieraanani,
kutsuttuna kodissani.
Sillä tahtoisin tulla näkyväksi,
tahtoisin tarinaani jakaa.
Teet minusta ehjemmän
jos todella tahdot kuulla.
– Kirsi
Miten raskas ristisi oli, sitä en voi käsittää. Silti sen vuokseni kannoit, kärsit puolestani mun.
Tuskissasi riipuit ristillä yksin, häväistynä, hylättynä. Veresi vuoti tähteni, jotta saisin elämän.
Sitä osaanko arvostaa, mitä puolestani teit. Minkä hinnan edestäni maksoit, halpana pidänkö sen?
Usein itseeni käpertyen, minäkin sinut hylkään. Itsekkyyteni nostaa päätään, toiset helposti tuomitsen.
Sinä silti rakastat minua, rakastat valtavasti. Sinä tiesit, että selviä en, ilman sinua, loppuun asti.
Siksi ristisi juuren vaivun, itkien painan pään. Haavoitettuun käteesi tartun, armosi suojaan jään.
– Kirsi
Ne, joilla on siivet, voivat lentää – julistivat kotkat uljaat. Siipensä levittäen taisteluun lensivät.
Korkealla huolettomasti liihottelivat kurkiaurat komeat, myös pikkulinnut toimeliaat korjailivat kotejaan.
Vaan yksin pikku pesässään kyyhötti siipirikko. Sitä kaukaiset tummat pilvet kovin huoletti.
Lennä sinäkin, lauloivat toiset, nyt on aika siiville nousta.
Niin yritti siipirikko nousta korkealle, vaan ei riittänyt tuulta siipien alle.
Matalaksi jäi siipirikon lento, oli haavoittunut siipi liian hento.
En pysty edes lentämään, vaikka siivet on mulla selässä, nyyhkäisi siipirikko.
Ei haavoitettuna lentää voi, kuin aivan matalalla. Miksi juuri minua on satutettu näin kovin?
Silloin kukkui viisas käki: älä suotta siipiäsi soimaa. Se siipirikon surun näki. Siivissäsi on juuri sopivasti voimaa.
Sillä ne, joiden siivet ovat saaneet osumaa, ymmärtävät miten toista lohduttaa.
Vaikka siipeesi olet saanut, eikä ilma sinua korkealle kanna, tarjota voit sä suojan.
Vain matalalla lentävät toisen pelon näkevät. Siis ympärillesi katso.
Kun katseensa siipirikko nosti, se pikkuriikkisen linnunpoikasen lähellänsä huomasi.
Tuo pieni peloissaan ihan tärisi, vaan siipirikko ymmärsi, että turvan pikkuiselle se voi siipiensä suojassa antaa.
Ja niin siipirikko iloissaan matalalla lensi. Otti suojiinsa poikasen ja sitä lohdutteli.
Ne, joilla on siivet, voivat lentää – vaikka matalalla.
– Kirsi
Vaikka ahdistus on kuin ylitsevyöryvä hyökyaalto, jää se silti voimassaan kakkoseksi.
Toivolle.
Höyhenenkevyt toivo ei tarvitse suurta pauhua, vaan se liplattelee iloisesti.
Se kurkistaa pienimmästäkin raosta, sulattaa jään, etsiytyy karunkin erämaan keskelle.
Se löytää ulospääsyn hoitamattomasta maasta, eikä se pelkää mielen pimeitä huoneita.
Toivo versoo rakkaudesta.
Ja rakkautta,
rakkautta ei sammuta mikään.
❤️ Kirsi
Tunnetko olevasi väärä, muottiin sopimaton. Olemuksesi tai sanojesi määrä joillekin kelpaamaton.
Meistä jokaisella on omat haavat, jotka kipua heijastaa. Usein sanoissamme toistuu kaavat, jotka toisen haavoja koskettaa.
Kipu oma tai toisen ei kerro, että virhe olisit. Siksi ethän itseäsi pieneksi paina. Arvosi on mittaamaton.
Sillä sinut teki kaiken Luoja. Hän virheitä ei tee. Hän sinua armahtaen katsoo. Olet helmi ainutlaatuinen.
– Kirsi
Se alkoi pienestä riitteestä. Kasvoi paksuksi jääksi sydämeni ympärille.
En ymmärtänyt Luojani miksi.
Kylmissäni etsin lämpöäsi ja pyysin, että rikkoisit jään.
💠
Aikaa kului. Minä odotin.
💠
Vain pienet, ilkikuriset säteet tökkivät jääseinääni.
Tässäkö kaikki, mitä sinulta sain?
💠
Vähitellen jääni alkoi säröillä.
Lämmön vaikutuksesta säröt kasvoivat ja synnyttivät pieniä kurkistusaukkoja.
Sydämeni jää alkoi sulaa.
💠
Sinä näytit sen kauneuden, mikä syntyi lämpösi voimasta säröjen kautta.
Luoja, sinä teit taidetta. Minussa.
💠 Kirsi
Oi miksi suuni taas aukaisin, eriävän ajatukseni julkaisin?
Meni toinen sanoistani niin hämilleen, vaikka hyvää – vain hyvää tarkoitin.
Olisiko ollut parempi käyttää sopivaa kieltä: nyökytellen ”kyllä, kyllä, olen samaa mieltä.”
Vai olisiko sittenkin pitänyt olla ihan hiljaa aivan? Antanut toisen yksin nähdä puhumisen vaivan.
Huokaan ja mietin mielessäin miten osaisin oikein olla. Etten toisia hämmentäis tällä sanavarastolla.
Sitä usein itsensä tuntee niin kovin kummalliseksi. Joku virhe minussa taitaa olla, olenko koodattu vialliseksi?
Vaan entä jos antaisin itsessäni armolle mahdollisuuden? Sillä erilaiset sanoitukset luovat kasvulle siemenen uuden.
🌱 Kirsi
”Maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä”.
Ja sitten sinä, Jumala, loit uutta.
Jumala.
Minunkin maa on autio ja tyhjä.
Siellä liikkuu vain laahustava yksinäisyys, väsyneenä kehää kiertäen.
Hiljaisuus huokailee,
ja minulla on kylmä.
Jumala, niin kuin alussa Sinä loit,
luo nytkin.
Luo uutta elämää,
jotta hiljaisuuskin alkaa taas hyräillä.
Luo lämpöä, luo toivon valoa.
Puhalla yksinäisyys uneen.
Näytä askeleet puolitiehen ystävyyttä vastaan.
Jumala, täytä autiuteni ja tyhjyyteni
Sinun Sanallasi ja Hengelläsi.
Aamen.